Luyện nghe bài hát Luopion Veri

Auringon kullanhohde pimeyteen,
petollisen loppu lähenee.
Usvaisten metsien kansa hyökkäykseen,
uskon puolesta se taistelee.

Kun valo he esiin marssivat
ja rautaiset pian ilmassa tanssivat.
Ei kukaan jää, he kaiken tuhoaa.
On vasara kaulalla, risti ruohikkoon putoaa.

alkakoon...
luopion...

Vihollisen veri virtaa kahvalle
kun sitä janoten jo syöksyy syvälle.

lapset,
kohtalonne on kirjoitettu teriin.
kauan olette maitamme asuttaneet.

Emme vapahtajaanne,
valkoista valhettanne.
Kahlitsematonta voi vapauttaa.

on äitimme,
hänen alttarimme.
kaikkialla ympärillä asustaa.

Hanget säihkyvät, kuohuvat.
Ne ovat,
emme anna pois.

Pohjoiseen saapuva,
kaukaa
ja sinne vielä kerran palaamaan.

Sillä keihäämme
luopioiden verta.

Kuolema jotka riistivät uskomme,
Pohjolasta poistukaa tai kostomme.
On jumalanne vieras olento,
se kadotkoon, vihamme tuntekoon.

Pian armoa jo anotaan, ei näy.
Metsän samotaan, tie kirveen terään käy.
On taistelu koht' voitettu, jo sarastaa,
pian soturimme kohti Tuonelaa.

Tuonelaa...
katoaa...

Vihollisen veri virtaa miekan
kun terä janoten jo syöksyy syvälle.

vuodattakaa... kuolemaa...
kalskahtaa... tuskaa...
Tappakaa... tuhoa...
Terät tanssikaa... janoten...

[English

OF AN APOSTATE]

Dying out is the sheen of the sun,
in
and the conqueror so treacherous stands at his end.
The people of the woods gathering for attack,
for the faith of fathers' they now raise all arms.

When the light disappears they march in

and soon their swords made of iron in the air.
no one to survive, everything they will destroy.
Sign of the hammer they carry, to the ground all fall.

Let the begin...
Until the end...

The blood of an enemy is pouring down the
whilst the blade thirsting for it deeper in.

of the prophet,
your is written within the steel of our blades.
For too have you inhabited our lands.

We do not need savior,
we do not your lies.
is unfettered, no man can set him free.

is our mother,
our on her bosom.
The sacred of ours dwell everywhere around.

Now see the snowdrifts shine, hear the
rush.
They are the gods we
and we will not forsake ours.

And you up north,
so far home
where you shall again return.

For once more do our spears prey on the of
the apostates.

Death to the who deprived us of our faith,
either withdraw from the north or our vengeance you know.
The god of is such a distant creature to our folk,
it shall into eternities with our wrath upon.

Soon imploring for with no escape in
sight.
Running through the but never hiding from our blades.
The battle soon is overcome, the morning do rise,
and soon do our great ride onwards to Tuonela.

to Tuonela...
And the is gone...

The blood of an enemy is pouring the sword
whilst the blade thirsting for it dashes in.

the blood... death overcome...
Sound the clash of iron... overcome...
Kill all... sow destruction...
in the air... declare a hunt for blood...